Faktaa ja fiktiota on yhdistelty romaanitaiteessa maailman sivu. Usein sillä on voitettu merkittäviä kirjallisuuspalkintoja, joskus se on johtanut kafkamaisiin vaikeuksiin. Tai molempia. Mutta miten näitä totuuden sisarpuolia, dokumenttiromaaneja ja biofiktioita, pitäisi lukea? Onko genremääritelmillä ylipäätään mitään merkitystä, kun tulkitseminen kuitenkin perustuu lukijan omaan todellisuuteen? Studiossa kädet pystyyn nostamassa Oona ja Helmi. Luvassa farssia, puolitotuuksia ja definitiivinen määritelmä ymmärtämisen turhuudesta. Erikoisvieraana Mariah Carey. Jakson kirjat: Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat (suom. Pauli Tapio) Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys (suom. Antero Tiittula) * Tunnustan lukeneeni on Tammen virallisen epävirallinen kirjallisuuspodcast, jossa puhutaan kirjoista ja kirjojen vierestä, sieltä missä Kafka on rannalla, kuolema Venetsiassa ja kaikki mahdollista niin kauas kuin yötä riittää.

Jonnet ei muista, kuinka suuri juttu vuonna 2002 oli Salla Simukan esikoisteos, kahden tytön rakkaustarinan kertova Kun enkelit katsovat muualle -romaani. Mutta moni asia on 20 vuodessa muuttunut: enää ei käytetä levykkeitä eikä lankapuhelimia, ja queer-tarinat alkavat vihdoin olla mainstreamia. Sen kunniaksi keskustelussa kaksi kovaa trendaavaa teosta, Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -romaani (suom. Johanna Auranheimo) sekä Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuvat (suom. Oona Juutinen). Millaisia ajatuksia 20-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävällä Salla Simukalla herää tähän muutokseen liittyen? Onko onnellinen loppu fantasiaa vai iloon keskittyminen poliittinen valinta? Valmistaudu muuttumaan sydänsilmäemojiksi, sillä niin ihana jakso on nyt luvassa! Kirjallisuus kun voi olla taistelua kohti utopiaa, ja siinä taistelussa onnellisesta queer-rakkaudesta kertovat kirjat ovat aseista jykevimpiä. Jakson kirjat: Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (suom. Johanna Auranheimo) Alice Oseman: Heartstopper, osat 1 & 2 (suom. Oona Juutinen) Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi * Tunnustan lukeneeni on Tammen virallisen epävirallinen kirjallisuuspodcast, jossa puhutaan kirjoista ja kirjojen vierestä, sieltä missä Kafka on rannalla, kuolema Venetsiassa ja kaikki mahdollista niin kauas kuin yötä riittää.

Älä lue, älä kirjoita – äläkä varsinkaan kustanna köyhyydestä kertovia kirjoja. Katsos, kun köyhyyttä on nykyään enää vain Charles Dickensin tuotannossa. Siis äijän, joka yritti passittaa vaimonsa mielisairaalaan, kun se oli koko ajan paksuna. Et ei mitään hätää. Tänä päivänä köyhyys on ihan oma valinta. Mitäs synnyit häviämään! Ylisukupolvisen köyhyyden ja varsinkin ne väärät valinnat voi kyllä ihan helposti välttää. Lue vaikka Édouard Louis’n ja Stephanie Landin kirjat, jos et usko. Ja sitten voit kuunnella tämän keskustelun. Siinä Oona ja Helmi pohtivat, saattaisiko maailmanpalon sammuttaminen vaatia muutakin kuin kahviloiden perustamista. Jakson kirjat: Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (suom. Lotta Toivanen) Stephanie Land: Palveluksessanne (suom. Markus Juslin)

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (suom. Aleksi Milonoff) ilmestyi englanniksi jo 2014, jolloin koronapandemiasta ei ollut vielä kuultukaan. Silloin oli tilaa ajatella, että jos maailma tästä nyt jollain peruuttamattomalla tavalla muuttuisi, tarvitsisimme elämäämme enemmän Shakespearea emmekä vessapaperia. Toisin kävi. Yleisen tappiomielialan lieventämiseksi Tunnustan lukeneeni kannustaa tarttumaan Asema 11:een, jossa maailma järkkyy mutta kukaan ei valita Facebookissa, että kaikista lähikaupoista ovat popcorninsiemenet loppu. Pandemian tyhjentämässä maailmassa selviytymistä kuvaavan romaanin voi lukea joko post-apokalyptiselle genrelle täysin poikkeuksellisena taiteen ylistyksenä (Oona) tai silkkana dystopiana, jonka suurin kauhu on siinä, ettei kukaan älyä iloita siitä että ostopäätösvaikuttamisen aika lopullisesti ohi (Helmi). Tai jotakin siltä väliltä!

”Pääsin illastamaan nobelistin kanssa. ’I like books’ oli henkevintä, mitä sain kirjailijalle sanottua. Seuraavana päivänä kävelin allapäin Lönnrotinkadulla katse asvalttiin litistyneissä. Kun kohotin katseeni asvaltista ensimmäisen kerran, näin lounasravintolan mainosständin: ’Mitä hyvää Turusta on muka tullut?’ Kun kohotin katseeni asvaltista toisen kerran, olin törmätä nobelistin selkään. Säpsähdin ja seisahduin, peräännyin vaivihkaa, nopeasti. Pään sisällä tapahtuu: Taivaanvuohi lentää hienostuneesti pilvenhattara nokassaan. Sivistys orastaa: Aurajoen vesi on ruskeaa.” Yllä kuvatut tapahtumat ovat todellisia: vuoden 2021 kirjallisuuden Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnah todella vieraili Helsingissä ja turkulainen suomentaja-runoilija Einari Aaltonen todella tapasi hänet. Mutta tunnetilan kuvaus on pötyä, kaunokirjallista vapautta. Euforisen hajamielisissä tunnelmissa podcast-studioon saapunut Aaltonen kertoo Gurnahin Loppuelämät-romaanin suomentamisen ohessa myös Patricia Lockwoodin ja Ta-Nehisi Coatesin teosten kääntämisestä. Ja siitä miksi aina kannattaa mennä kipua päin ja kirjastoon vaikka hiihtämällä. Jakson kirjat: Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija Einari Aaltosen Keltainen kirjasto -suosikit: Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (suom. Vappu Roos) Aleksander Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä (suom. Markku Lahtela)

Internet on täällä, kun taas kirjallisuus on tuolla. Mutta nyt ne vihdoinkin ovat molemmat tässä! Vuoden 2021 kirjatapaukseksi noussut Kukaan ei puhu tästä saattaa hyvinkin olla ensimmäinen romaani, jossa netti on täysin erottamaton osa sen sisältöä. Eikä nyt siis puhuta tekstarifonteista eikä ”vieraantunut äitini selittää kaiken viimeisessä sähköpostissa” -ratkaisuista vaan ajan hengestä – siitä mitä tämä digitaalinen aivosumu meille maksaa. Twitter-papitar Lockwoodin hauska mutta musertava romaani tavoittaa nimittäin tismalleen sen, millaista on elää juuri nyt, tässä kirotussa maailman ajassa, kun internet on paitsi minuutemme kiinteä osa myös eksistentiaalinen umpikuja. Doomscrollaamisesta, somen moralisoinnista ja moderniksi Virginia Woolfiksi tituleeratun Patricia Lockwoodin neroudesta keskustelemassa Oona ja Helmi. Jakson kirjat: Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä (suom. Einari Aaltonen) Don DeLillo: Pimeys (suom. Helene Bützow)

Tunnustan lukeneeni naruttaa piinapenkkiinsä suomentaja Markus Juslinin! Yoko Ogawan Muistipoliisi-teoksen kääntänyt Markus julistetaan välittömästi viralliseksi Japani-asiantuntijaksi ja hän saa kuulla liudan hölmöjä kysymyksiä. Kuten: Miten voi olla, että japaninkielisessä tekstissä muistipoliisien ja sammakoiden lukumäärä voi jäädä epäselväksi? Entä onko kaunokirjallisuuden kautta mahdollista kurkistaa vieraaseen kulttuuriin? (Spoiler alert: Ei oikeastaan.) Ja saattaapa Markuksen kanssa tulivuorista ja japanilaisen feminismin tilasta keskusteleva myös puolivahingossa oppia paljon kulttuurieroista, kielestä sekä siitä, miksi suomentaminen on kaikkea muuta kuin sanojen kääntämistä. Kuunnelkaa ja hämmentykää! Jakson kirja: Yoko Ogawa: Muistipoliisi (suom. Markus Juslin) Bubbling under: Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama)

Nainen pamahtaa paksuksi, mies kirjoittaa sonaatteja. Suunnilleen tällainen on ollut kirjallisuuden sukupuolijako kautta aikojen. Tunnustan lukeneeni tutkailee asiaa kurkistamalla Virginia Woolfin sekä 1900-luvun alun suomalaisten kirjailijanaisten huoneisiin ja päätyy matkallaan pohtimaan luovuuden edellytyksiä laajemminkin. Millaisia etuoikeuksia ja materiaalisia mahdollisuuksia on oltava, jotta voi kirjoittaa suurta kirjallisuutta? Naisten pienempi rooli taiteen historiassa selittyy muun muassa lukituilla kirjastoilla, nurmikentillä, joille neitojen ei sopinut astua, sekä kaiken maailman einoleinoilla, jotka eivät olleet kuulleetkaan ehkäisystä. Lukittavien ovien merkitystäkään ei sovi väheksyä – ei vielä 2020-luvullakaan, kun pandemia pakottaa hakemaan omaa tilaa kylpyhuoneesta. Jakson kirjat: Virginia Woolf: Oma huone (suom. Kirsti Simonsuuri) Suvi Ratinen: Omat huoneet – Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten

Huonoja uutisia, romanssiviihteen ystävät: kyselytutkimusten mukaan olette epäviehättäviä, vähä-älyisiä ja kroonisesti puutteessa. Ja luonnollisesti naisia! Dekkareita lukevien miesten älykkyysosamäärästä, ulkonäöstä tai viriliteetistä yleistyksiä ei tiettävästi ole tehty – tutkimuksesta puhumattakaan. Asian korjaavan akateemisen julkaisun ilmestymistä odotellessaan Tunnustan lukeneeni päätti miehuullisesti sukeltaa siihen niljaiseen sakokaivoon, joka romanssiviihteenäkin tunnetaan. Sen pohjalta onnistuttiin naaraamaan Julia Quinnin Bridgerton-sarja, Lumi Linna ja paljastus ensi vuoden odotetuimmasta kirjasta. Ynnä rekkalasteittain rahaa! Niin että nyt, maisterit, pitäkää esseekokoelmistanne kiinni, olette hömppäkirjallisuuden armoilla! Jakson kirjat: Julia Quinn: Bridgerton 1 – Salainen sopimus (suom. Laura Liimatainen) Julia Quinn: Bridgerton 2 – Yllättävä rakkaus (suom. Pia Salo) Julia Quinn: Bridgerton 3 – Naamiaisten kaunotar (suom. Susanna Hirvikorpi) Julia Quinn: Bridgerton 4 – Hurmurin valloitus (suom. Siiri Hornsby) Julia Quinn: Bridgerton 5 – Kirjeystävä (suom. Laura Liimatainen)

Millaista on olla nainen juuri nyt, maailmassa, jossa elämänvalintansa on tehtävä puolitotuuksien, täyssumutusten ja järjettömien odotusten ristipaineessa? Millaisia kirjoja siitä sopii kirjoittaa? Ja siedetäänkö niissä epämiellyttäviä päähenkilöitä? Tunnustan lukeneeni -toimituksen narsistinen manipulaatioalusta syöttää myllyynsä tämän vuoden tärkeimmät feministiset romaanit, Saara Turusen Järjettömiä asioita ja Emma Jane Unsworthin Aikuiset (suom. Kaisa Kattelus) – ja saa aikaiseksi kyynistä rakkausanalyysiä, tuhmia pohjavirtoja ja kastuneita makkaroita.

Jotkut kirjat kaivavat verta nenästään. Jotkut saavat ansiotta turpaansa. Mutta jokaiselle löytyy lukija, jonka mielestä juuri tämä kirja on paras ikinä. Tai pahin. Mutta mitä sitten, kun se omasta mielestä kaikkein pahin pohjanoteeraus on muun maailman silmissä kuolematon klassikko? Kun viiltävä satiiri ymmärretään täysin väärin? Ja kuka on ymmärtänyt väärin mitä, kun tänä päivänä helpoimmin tunnistettava kapitalismikritiikin muoto on kidutusporno? Studiossa maailman menoa, sikailevia rahamiehiä ja kevättakkien lukumäärän suoraa korrelaatiota ihmisarvoon ruotivat Helmi ja kotimaisen kaunon kustannuspäällikkö Petra. Väärien mielipiteiden ristiaallokossa ainakin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko (suom. Erkki Jukarainen) ja Hanna Arvelan Tukholma-syndrooma. P.S. Jos Exit-sarja tuntui pahalta, älä kuuntele tätä jaksoa. Ja sama kääntäen! P.P.S. Jaksossa mainittu Hanna Arvelan haastattelu: https://seura.fi/ilmiot/tarinat/kulutuksen-karsinta-kohensi-markkinointialalla-tyoskentelevan-hannan-oloa/

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata (suom. Kyllikki Villa) on feministinen klassikko, jonka julkaiseminen 1975 teki Märtasta sekä supertähden että hylkiön. Miten käy Evie Wyldin, jonka romaani Me olemme susia (suom. Aleksi Milonoff) on kuin nyrkki suoraan patriarkaatin naamaan? Naisen asemasta maailmassa, jossa mies on kaiken mitta, napa ja juuri, tuohtumassa Oona ja Helmi. Verbaalisen käsirysyn, tylytyksen ja tilityksen ohessa pohditaan myös, oliko Edgar Allan Poe incel ja missä oli Jörn Donnerin muna, silloin kun sitä tarvittiin. Jos et ole vielä vihainen, et vain ole lukenut oikeita kirjoja.

Viiskyt on kuulemma uusi kolkyt, mutta helppoa sekään ei ole. Tunnustan lukeneeni ottaa käsittelyyn Hyppe Salmen Aaltoja ja asiattomuuksia -romaanin sekä Candace Bushnellin kirjan Onko vielä sinkkuelämää? (suom. Karoliina Timonen). Pinkit kannet lupaavat pirteää tavaraa, mutta keskustelu kääntyy välittömästi naisen elämää hallitseviin narratiiveihin ja siihen, kenen sääntöjen mukaan täällä oikein eletään. Onneksi Tammen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Petra Maisonen latelee elämänviisauksia kuin Carrie Bradshaw ikään. Kun opettelee kiipeämään pois kuopasta, zero fucks given, saattaa täydellisyyden sijaan löytää vahingossa mielenrauhan. Jos kärsit ikäkriisistä, tämän haluat kuulla! Jakson kanssa nautittavaksi suosittelemme seuraavia huonosti käyttäytyvistä täti-ihmisistä kertovia sarjoja: Mrs. Fletcher, Todella upeeta, Weeds.

Jos palstamilleillä mitataan, tietokirjallisuus on kirjallisuuskeskustelun raastepöytä: ihan kiva olla olemassa, mutta ei kai tänne tätä varten tultu? Tunnustan lukeneeni korjaa asian perehtymällä porkkanaraastevariaatioiden lisäksi tämän hetken parhaaseen asiaproosaan. Lautasella Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (suom. Maija Kauhanen) ja Tara Westoverin Opintiellä (suom. Tero Valkonen). Tarjolla myös kärsämötinktuuraa, irtoavia päitä ja katoavia kiveksiä – salonkikelpoista keskustelua koko rahalla, siis!

Pulitzer-palkittu Elizabeth Strout on kirjailija, jonka kirjoja pidetään tavattoman kohottavina – tai mahdottoman masentavina. Mistä se johtuu? Paradoksia purkamaan tarvittiin Stroutin suomentaja Kristiina Rikman, joka pitkän uransa myötä on kehittänyt erityisen herkän korvan paitsi naiseudelle myös elämälle ylipäätään. Onneksi hän tietää aika paljon myös kissoista ja karhuista, sillä luonnollisesti keskustelu harhautuu navetan taakse, missä odottaa joko seksuaalinen hekuma tai inkontinenssivaippa – tulkitsijasta riippuen. Tervetuloa mukaan päättämään, onko elämä kovaa mutta rakkaus kaikkein lujinta! Jakson kirjat: Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018) Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista(suom. Kristiina Rikman, Tammi 2019) Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020)

Vuoden viimeisessä jaksossa Tunnustan lukeneeni sukeltaa munatotitynnyrin pohjalle ja etsii sieltä vastauksia kuuntelijoiden kysymyksiin. Mitä toimituksessa oikeastaan tapahtuu? Millä perusteella kirjat valitaan? Kuka murhasi joulumielen? Välkkyvät poronsarvet päässä keskustellaan myös volvofiktiosta, juoruilusta, brassailusta ja lukematta jättämisestä. Lopussa kuullaan maailman kuivin lukusuositus ja vastaansanomaton vastaus kysymykseen, jota jokainen kirjojen ystävä on taatusti miettinyt ainakin kerran elämässään (ja murha mielessään). Lukekaatten loppuvuonna hyviä kirjoja ja pitäkäätten Esther the Wonder Pig poissa lautaseltanne.

Kun Kazuo Ishiguron The Unconsoled -romaani ilmestyi 1995, hänen suomalainen kustantajansa sai sätkyn. (Oletettavasti.) Tuleva nobelisti oli haistattanut pitkät roolilleen hillityn toiseuden asiantuntijana. Herkkää japanilaista tussimaalausta muistuttavan romaanin sijaan käsillä oli suuren yleisön odotuksille keskisormea näyttävä sikailu. Ei tällaista Keltaiseen kirjastoon! Samaan aikaan suomentaja Helene Bützow kulki omaa polkuaan halki kirjallisuuden lumotun seudun. Hän – ja keskimäärin puolet kirjallisuusmaailmasta – olivat sitä mieltä, että romaani on mestariteos. Nyt, 24 vuotta myöhemmin, Helene on vihdoin saanut suomentaa Surullinen pianistin. Hänen kanssaan käymme nyt käsikoukkua kuiluun, joka häämöttää sen illuusion takana, että voimme täysin ymmärtää tätä maailmaa. Pohjalla saattaa odottaa – päärynä?

Maailma palaa, mutta näkyykö se kirjallisuudessa? Tunnustan lukeneeni ryhtyy kylmän viileään analyysiin, mutta päätyy vaatimaan vallankumousta ensimmäisen minuutin aikana. Käsi tiukasti patriarkaatin kurkulla keskustelemme Maja Lunden Ilmastokvartetista, Édouard Louis’n Ei enää Eddystä, autofiktiotrendistä, bensan vanhenemisesta ja vähän myös Stockan kanta-asiakaskasseista. Jakson kirjat: Maja Lunde: Mehiläisten historia (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2016) Maja Lunde: Sininen (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2019) Édouard Louis: Ei enää Eddy (suom. Lotta Toivanen, Tammi 2019)

Valeriella on oma puhelin, Paula Drew’lla auto ja Hortensia-tädillä irtopää – ja kaikilla homma harvinaisen hyvin hallussa! Tunnustan lukeneeni ilahtuu löytäessään lukumenneisyydestään aktiivisia tyttöjä ja naisia, mutta lämpenee erityisesti huumeille ja noituudelle. Kynttilä pääkalloon palamaan: ikimuistoisen lastenkirjallisuuden lomasta saattaa löytyä vampyyriseksiä, kammottavia ruumiinvammoja ja tyttö joka järkytti maailmaa leikkaamalla tukkansa. JAKSON KIRJOJA: Camilla Mickwitz: Jason Eric Carle: Pikku toukka paksulainen (suom. Kaija Pakkanen) Carolyn Keene: Neitsi Etsivä ja vanhan tammen salaisuus (suom. Esa Mela) Ann M. Martin: The Babysitters Club - Lisan paras keikka (suom. Jaana Lahtinen) Åke Holmberg: Totte Svensson sirkuksessa (suom. Eila Kivikkaho)

Monestiko olet tarttunut vakavaan kirjaan ja laskenut sen kiireesti kädestäsi? Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt ja Margaret Atwoodin Orjattaresi ovat tärkeitä kirjoja painavista aiheista, mutta mitä tehdä, kun niihin ei millään haluaisi tarttua? Tunnustan lukeneeni analysoi tilannetta keskustelemalla mm. Kardashianeista, mieskirjallisuudesta ja platform-lenkkareista. JAKSON KIRJAT Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (suom. Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2019) Margaret Atwood: Orjattaresi (suom. Matti Kannosto, Tammi 2017)