Tällä kertaa aiheenamme on George Orwell – mies, joka teki totuuden etsimisestä kirjallisen elämäntehtävänsä. Orwell, oikealta nimeltään Eric Arthur Blair, syntyi vuonna 1903 brittiläiseen keskiluokkaiseen perheeseen Motiharissa, Bengalissa, Intiassa, osana imperiumin koneistoa, jota hän myöhemmin niin kiihkeästi kritisoi. Hänen nuoruutensa Britanniassa ja kokemuksensa siirtomaahallinnon palveluksessa Burmassa muovasivat hänen maailmankatsomustaan ja sytyttivät kipinän hänen elämänmittaiselle kamppailulleen vallan väärinkäyttöä ja tyranniaa vastaan. “Kun valkoinen mies ryhtyy tyranniksi, hän tuhoaa vain oman vapautensa.”, sanoi Orwell ”Kun ammuin norsun”, esseessään.
Orwell tunnetaan kenties parhaiten romaaneistaan Eläinten vallankumous ja 1984, jotka ovat syöpyneet kollektiiviseen muistiimme dystooppisina varoituksina totalitarismista. Tänään kuitenkin jätämme nuo lukemattomia kertoja käsitellyt, joskin kiistatta vaikutusvaltaiset teokset taustalle ja käännämme katseemme Orwellin esseisiin – hänen terävimpään ja ajattomimpaan tuotantoonsa.
Orwell todisti aikansa suuria tapahtumia, muutoksia, syviä murtumia ja kirjoitti niistä harvinaisella selkeydellä ja rehellisyydellä.
Hänen esseensä eivät käsittele pelkästään suuria yhteiskunnallisia mullistuksia, vaan myös arjen pieniä ilmiöitä. Hän tarkasteli kaikkea englantilaisesta keittiöstä kielen tyranniaan, työttömyyteen, kulkureihin ja sotakuvauksiin – ja teki sen aina kiihkottoman tarkasti, vaikka oli itse osallinen moniin kuvaamiinsa tapahtumiin. Hänen tekstinsä osoittavat, miten syvästi yksityinen kokemus voi valaista julkista todellisuutta.
Orwell oli ennen kaikkea leppymätön totuuden puolustaja. Hänen vakaumuksensa älyllisen rehellisyyden tärkeydestä ei ollut vain filosofinen periaate, vaan kirjallinen missio. Kuten Richard Hoggart huomautti: “Orwellin selkeys on kapinaa politiikan epämääräisyyttä vastaan.” Hoggartin mukaan Orwell todisti lopullisesti, miten kieli voi olla tyrannian ase – ja miten se voi yhtä lailla olla vastalääke henkiselle orjuutukselle.
Orwell ymmärsi kielen valtaa syvemmin kuin useimmat hänen aikansa kirjailijat.
Esimerkiksi esseessään Politiikka ja englannin kieli hän analysoi, miten epäselvä, kliseinen kieli toimii vallanpitäjien välineenä sumentaa totuus ja tukahduttaa ajattelu. Hän kirjoitti:
“Politiikan kieli on suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan tosilta, murhat kunnioitettavilta ja tyhjä sanahelinä vaikuttamaan painavalta.”
Tämä kielitieteellinen terävyys tekee hänen esseistään yhä ajankohtaisia; Orwell ei vain kritisoi aikansa totalitarismia, vaan antaa meille työkalut tunnistaa samat mekanismit omassa ajassamme.
Vaikka Orwell tunnetaan dystopiaromaaneistaan ennustajankykyisenä kirjailijana, hänen esseensä tarjoavat suoraviivaisempia ja usein osuvampia näkemyksiä tulevaisuudesta. Sinä ja atomipommi (1945) ennakoi kylmän sodan maailmaa ja suurvaltojen politiikkaa, heikkouksia ja haasteita. Kirjallisuuden ehkäiseminen (1946) puolestaan toimii edelleen valokeilana sananvapauden rajoittamisen vaaroja vastaan, ja sen sanoma kuuluu yhtä terävästi nykypäivänä.
Orwellin esseet ovat kulttuurimme kestäviä arkkityyppejä.
Niiden äärellä on mahdotonta olla tuntematta, että hän puhui jotain olennaista sekä omasta ajastaan että omastamme. Hän paljasti paitsi vallan mekanismeja, myös sen, miten yksilö voi puolustautua niitä vastaan. “Jos vapaus ylipäätään merkitsee jotakin, se merkitsee oikeutta sanoa ihmisille asioita, joita he eivät halua kuulla,” Orwell kirjoitti tunnetusti.
Tänään sukelletaan hänen ajattelunsa syvyyksiin – ei pelkästään etsimään vastauksia, vaan oppimaan, miten kysyä oikeita kysymyksiä.
